Käpypitsi (frivolité, sukkulapitsi, tatting, Occhi, chiacchierino, Schiffchenarbeit, fryvolitki) on kaunista pitsityötä, joka yksinkertaisimmillaan perustuu sukkulamaisella kävyllä (tai käpypitsineulalla) tehtäviin kaksoissolmuihin sekä niistä rakentuviin renkaisiin ja kaariin. Vasta-alkajalle vaikeinta on ensimmäisten solmujen teko vasemman ja oikean käden yhteistyönä. Tämän oppimisen jälkeen avautuu kokonaan uusi käsitöiden maailma. Alkuun pääsee yhdellä tai kahdella kävyllä ja kerällä hyvää, tiheäkierteistä virkkauslankaa. Jos kävyssä ei ole koukkua, tarvitaan erillinen (virkkuu)koukku yhdistettäessä käpyilyn eri osia toisiinsa. Käpyillen voi tehdä vaikkapa reunapitsejä, alusliinoja, kauluksia, päähineitä, pöytäliinoja jne. Aktiivisten käpyilijöiden mielikuvitus loihtii yhä uusia malleja ja ideoita.
Käpypitsi perustuu tietyllä tavalla tehtyihin solmuihin. Solmuja ihminen on syystä tai toisesta tehnyt niin kauan kuin on ollut nauhaa, nuoraa, köyttä tai lankaa. Missä sitten onkaan nykyisten käpypitsisolmujen alku, siitä haluavat kunnian itselleen Euroopan monien maiden kuningashuoneet ja aateliset. Joka tapauksessa 1700-luvun lopulla alettiin tehdä nykyisen kaltaisia käpypitsisolmuja ja taito kehittyi edelleen 1800-luvulla. 1848 ilmestyi kirja Ladies Handbook of Millinery, Dressmaking and Tatting, jossa ensi kertaa tuli esille pitsintekotavan englanninkielinen nimi tatting. Irlantilais-ranskalainen mademoiselle Eléonore Riego de la Branchardière kehitti taitoa edelleen mm. kehittämällä kahden langan tekniikkaa ja kaarten tekoa. Kuuluisia käpypitsitaidon kehittäjä oli 1800-luvulla itävaltalainen mademoiselle Thérèse de Dillmont. Hän alkoi käyttää kahta käpyä ja erivärisiä lankoja.
1900-luvulle siirryttäessä käpypitsin suosiota ja kehittämistä lisäsivät mm. Lady Katharie Hoare ja hänen ystävättärensä Romanian kuningatar Elisabeth, joka kirjallisuudessa tunnetaan salanimellä Carmen Sylva. Käpyily levisi hovien ulkopuolelle ja alettiin kehittää uusia malleja.
Käpyilystä tuli kansan harrastus ja se antoi lisätuloja monille perheille. Käpyilytyö oli helppo kuljettaa mukana, joten tekniikka kulki siirtyvän väestön mukana maasta ja maanosasta toiseen. Yhdysvalloissa käpyily sai voimakkaan jalansijan ollen siellä edelleen hyvin suosittu. Esimerkiksi jaettu rengas -tekniikan kehitti jo Anne Orr vuonna 1923, mutta vasta 1980-luvulla se nousi siivilleen kun Mary Sue Kuhn julkaisi kirjan The Joy of Split Ring Tatting. Saksassa Helma Siepmann, vei käpyilyn kokonaan uusiin taiteellisiin ulottuvuuksiin.
Siitä, miten käpypitsi ja käpyily tuli Suomeen ei ole koottua tietoa. Ilmeisesti se tuli niin Ruotsin kuin Saksankin vaikutuksesta. Ensimmäiset kaksi suomenkielistä käpypitsikirjaa ilmestyivät 1920-luvulla: Sukkulapitsitöitä (Frivoliteettitöitä) Suomalainen sovitelma 1923 ja Käpyily- ja solmeilutyöt 1923. Molemmat ovat käännöksiä saksalaisista kirjoista. Käpypitsitaito hiipui Suomessa kuten monissa muissakin maissa toisen maailmansodan jalkoihin, kunnes sen suosio on jäälleen nousussa.
Käpypitsiyhdistys 